ENG

Altar depicts a playful search for sacredness in the photographic image; in its subject, its reproduction, and its potential aura. The body of images featured in the exhibition is a chronological extract from the artist’s personal process of enquiry, creating a sanctuary in honour of cycles of regeneration and decay. The exploration encompassed within each work is rooted in notions of duality, the sublime, studies on transience, and the auspiciousness of matter. In addition to an abundant miscellany of photographs, the pieces include spreads of a book, an ornamented window, china plates, a woven tapestry, and a string of prayer flags. The very tactile objects aim to present open questions on the discord between the holiness and insignificance of images, literally and allegorically weaving together a web of associations, without aspiring to define any answers. Just as a photograph may eclipse mere representation, so might the physical form generate space for the contemplation of something metaphysical.

Works of art have, for the majority of human history, been objects of worship and mediums for ritual, the creative process itself also having been seen as an act of devotion. Ritual was once considered the main basis for the value imposed on any given art piece, its essence and function transcending its form and surface. Whether in the realm of religion or mysticism, these material items have predominantly been paintings, sculptures, papers and textiles, and even entire buildings, sanctified in various ways. Can a photograph be bestowed with the same kind of significance and veneration?[1] According to the holographic universe theory, the minute particles that comprise the entire material world are infinitely interconnected. How is it that we appoint sacredness only to select material occurrences? Do we find auspiciousness even in ourselves, in the bodies we inhabit, assuming that we trace it in anything at all?

Despite a general desacralisation characteristic to our day, private sanctuaries of sacredness subsist in our altars; in collections of found, obtained and received amulets and treasures. Altars of all sorts, like cornerstones of our material lives, hold heightened aesthetic value. Even in the domestic arena, an altar is an accumulation of aesthetic crescendo, whether intentional or accidental. These installations are built out of fragments of what we consider benevolent, giving our most intimate beliefs visual representation. What if we beheld that same sanctity in a creation which is already installed in our environment, in, coincidentally, the most breathtakingly beautiful form? The creation of artwork, and the placement of artworks in altars, is simultaneously a most noble deed of elevating the mundane, as it is a naive gesture of inserting a supernatural significance into the manmade. Ultimately projecting our Self, artwork mirrors our psyche. A photograph is like an optical manifestation of something infinite. An altar and an image alike are conscious or subconscious symbolical compositions, the image-making process itself also being infused with protocol. Is it thus a vehicle for worship, or do we worship the photograph?

Ananya Tanttu (b. 1994) is a photography and video artist based between Helsinki, her hometown, and the United Kingdom. Attending to the primal relationship between human and land is a central focus in her artistic research, as much as it is a form of personal catharsis. Her creative process oscillates between careful construction and spontaneous observation. By bringing these frames into being, she aims to silently participate in the co-creation of a world which is, to her, fuller, deeper and denser. After her debut solo exhibition in 2013, she has exhibited works in group exhibitions alongside her studies, and other collaborative work.

The exhibition and the artist’s work have been supported by Arts Promotion Center Finland, Carl Ludvig Schauman’s family fund, and the Eugène, Elisabeth and Birgit Nygrén Foundation.

[1] Through a lens of quantum physics, we find that subatomic particles aren’t all too different from photons, relating matter to light; an electron can assume the form of not only a particle, but also a wave, like a blurry cloud of energy (Michael Talbot, 1996). What makes a particular cluster of molecules more exceptional than another?

FI

Näyttelyn nimi, Altar, kuvastaa leikkisää pyhyyden etsintää valokuvassa; sen aiheessa, toisinnossa ja mahdollisessa aurassa. Näyttelyn kuvat ovat kronologinen katsaus taiteilijan omakohtaisesta tutkimusprosessista, joka luo pyhätön uudistumisen ja rappeutumisen syklien kunniaksi. Teokset ovat tutkimus aineen merkityksellisyydestä, sekä dualiteetin, ylevyyden ja ohimenevyyden käsitteistä. Näyttely sisältää valokuvien lisäksi kirjan aukeamia, ikkunan, posliinilautasia, kudonnan, ja rukouslippuja. Nämä käsinkosketeltavat esineet pyrkivät esittämään avoimia kysymyksiä kuvien pyhyyden ja merkityksettömyyden välisestä ristiriidasta, kutomalla kirjaimellisesti ja allegorisesti assosiaatioiden verkon, kuitenkaan määrittelemättä vastauksia. Kuten valokuva voi jättää varjoonsa pelkän esitysmuodon, niin voi fyysinen muoto antaa tilaa metafyysisen mietiskelylle.

Taideteokset ovat ihmiskunnan historiasta olleet palvonnan kohteita ja rituaalien välineitä, ja myös luova prosessi itsessään on nähty antautumisen tekona. Rituaalia pidettiin aikoinaan perustana taideteokselle määritellylle arvolle; jolloin teoksen olemus ja tarkoitus ylittivät sen muodon ja pinnan. Olipa kyseessä uskonto tai mystiikka, nämä aineelliset esineet ovat olleet pääasiassa maalauksia, veistoksia, papereita ja tekstiilejä ja jopa ​​rakennuksia, jotka on pyhitetty eri tavoin. Voidaanko valokuvalle suoda samanlainen merkitys ja arvostus?^[1] Holografisen universumiteorian mukaan pienet hiukkaset, jotka muodostavat koko aineellisen maailman, ovat äärettömästi yhteydessä toisiinsa. Kuinka voimme nimittää jotain aineellista pyhyydeksi, mutta jotakin toista emme? Voisimmeko löytää tätä suotuisuutta jopa itsestämme, kehoista, joita asutamme?

Huolimatta aikamme maallistumisesta, yksityiset pyhätöt, omat alttarimme, ovat löydettyjen, hankittujen ja saatujen amulettien ja aarteiden kokoelmia. Kaikenlaiset alttarit ovat aineellisen elämämme esteettisiä kulmakiviä. Kotiympäristöömmekin järjestämme esteettisen crescendon ilmentymiä, joko tarkoituksellisesti tai vahingossa. Nämä installaatiot on rakennettu siitä, mitä pidämme hyvänä, antaen kaikkein intiimeimmille uskomuksillemme visuaalisen esitysmuodon. Entä jos näkisimme saman pyhyyden luomuksessa, joka on jo ympäristössämme, sattumoisin kaikkein henkeäsalpaavimmassa muodossa? Taideteosten luominen ja taideteosten sijoittaminen alttareille on samanaikaisesti jalo teko arkisen kohottamiseksi, kuin se on myös naiivi ele yliluonnollisen merkityksen lisäämiseksi esineisiin. Loppujen lopuksi projisoimalla itseään taideteokset heijastavat psyykeämme. Valokuva on kuin optinen ilmentymä jostakin äärettömästä. Alttari ja yhtä lailla kuva ovat tietoisia tai alitajuisia symbolisia sommitelmia, ja itse kuvantekoprosessikin on täynnä protokollaa. Onko valokuva siis palvonnan väline vai kohde?

Ananya Tanttu (s. 1994) on valokuva- ja videotaiteilija, joka työskentelee kotikaupunkinsa Helsingin ja Iso-Britannian välillä. Hänen taiteellisen tutkimuksensa keskeinen painopiste on ihmisen ja maan primaarisen suhteen huomioiminen, yhtä paljon kuin se on hänen henkilökohtaisen katarsiksensa muoto. Tantun luomisprosessinsa heilahtelee huolellisen rakentamisen ja spontaanin havainnoinnin välillä. Tuoden nämä ruudut olemassa oleviksi hän pyrkii hiljaa osallistumaan maailman yhteisluomiseen, joka on hänelle täydempi, syvempi ja tiiviimpi. Vuonna 2013 olleen ensimmäisen yksityisnäyttelynsä jälkeen Tantun teoksia on ollut esillä ryhmänäyttelyissä opintojen ohella sekä muissa yhteistyöhankkeissa.

Näyttelyä ja taiteilijan työtä ovat tukeneet Taiteen edistämiskeskus, Carl Ludvig Schaumans familjefond sr, sekä Eugène, Elisabeth ja Birgit Nygrénin -säätiö.

^[1] Kvanttifysiikan linssin kautta huomaamme, että subatomiset hiukkaset eivät eroa liiaksi ​​fotoneista, liittäen aineen valoon; elektroni voi ottaa hiukkasen lisäksi myös aallon muodon, kuin sumean energiapilven (Michael Talbot, 1996). Mikä tekee tietystä molekyyliryhmästä toista poikkeuksellisemman?