”Puolinuotti, sinut panen tuohon. Vielä parempi tuossa!”, kuvaili säveltäjä P. H. Nordgren
taannoin luomisprosessiaan. Mielestäni siinä on upeasti osattu tiivistää olennainen.

Joku voisi aistia P. H:n kommentissa kyllästymistä työskentelynsä selittämiseen (eikä ehkä
ole ihan väärässäkään), mutta taiteellinenkin työ on suurimmaksi osaksi arkista, melko proosallista
käsityötä. Ja omalta kohdaltani voin sanoa, että se on nimenomaan se ainoa osa, josta jotain
voin kertoa.

Pyrin rakentamaan teoksen mahdollisimman pitkälle valmiiksi päässäni, yleensä lähden liikkeelle
pienestä yksityiskohdasta, jonka ympärille alan rakentaa kokonaisuutta. Sitten vain toteutan
sen. Ajatukseni kuitenkin ovat visuaalisia, eivät sanallisia, enkä osaa niitä sanallisesti kuvailla. Aika
usein käy myös niin, että työ lähtee etenemään eri suuntaan kuin olin ajatellut, varsinkin
pintakäsittelyssä (johon minulta kuluu paljon aikaa).

Kaikki mikä teoksissani on oleellista, on näkyvissä. Ja miten lopputulokseen on päädytty? No,
minähän teen lähinnä ihmisfiguureja; laitanpa korvan tuohon. Tai vielä parempi tuossa.