29.4.–24.5.2026

Mielikuvittelen tulevaa aikaa, jolloin ihmisen jäljet alkavat vähitellen hävitä, luonto palauttaa tasapainonsa ja ottaa takaisin tilansa, ja miten tämä prosessi paljastaa sekä luonnon haavoittuvuuden että sen sitkeyden.

Joissain maalauksissani on viitteitä taidehistoriaan, mutta niissäkin luonto on ottanut vallan ja pyyhkii ihmisen pois kuvan tarinasta. Paratiisiomaisten teosteni rinnalle on tullut tummempi sävy, jonka takana ovat maailmassa viime vuosina kokemamme luonnonkatastrofit ja karanteeni. Henkilökohtaisesti koin näitä mullistuksia mm. Ranskan residenssien aikaan.

Provencen Aubagnen residenssin aikaan Calanquen luonnonsuojelualue tuhopoltettiin, ja metsäpalo levittäytyi valtavalle alueelle vain puolen kilometrin päähän talosta, jossa asuimme, hipoen kyläämme. Pakenimme Pariisiin ja palasimme paikkakunnalle vasta, kun se oli turvallista. Alue oli kuin ”kuunpinta”, kuollut mutta kaunis, paljastaen lohjenneiden kallioiden sisäisiä värimaailmoja, jotka aiemmin eivät ole olleet ihmissilmän katsottavissa. Tälle alueelle palasin noin vuoden kuluttua kokeakseni luonnon ihmeellisen voiman uudistua. Pariisin Cité des Arts:n jaksolla ensin Seine-joki tulvi kaduille ja alavimmilla alueilla sai aikaan merkittäviä tuhoja. Sitten Notre Dame paloi, ja torni, jota residenssin ikkunasta olin katsellut, kaatui. Olin myös Portossa, kun metsäpalot ympäröivät sen. Ulkona liikkumista tuli välttää päiväkausia, taivas oli värjäytynyt keltaoranssiksi ja kaikkialla leijui tuhkahiutaleita. Teokseni syntyvät havainnoista ja sisäisistä kuvista.

Olen vuosikausia kehitellyt omanlaista tekniikkaani, jossa käytän erilaisia lehtimetalleja, niiden oksidointeja, grafiikan menetelmiä ja maalausta kokonaisen teoksen pinnan muodostuessa metallista. Kun kokonainen teos on toteutettu näin, metallinhohtoinen pinta rauhoittuu omaan olemukseensa olematta pelkkä koristeellinen lisä. Kultaiset pinnat ovat myös kokemukseni mukaan jollain lailla kohottavia; ne ovat kuin auringonpaistetta pimeässä. Teosteni runsaat, hehkuvat, dekoratiivisetkin pinnat tarjoavat katsojalle runsaasti tarttumapintaa. Minulle katsojan aistimus teoksistani on tärkeämpää kuin analyysi niistä.

-Teija-Tuulia Ahola